Sitä ei aina edes osaa kuvitella Jumalan rakkautta, kuinka suurta se oikeastaan onkaan. Otetaankohan sekin välillä liian itsestäänselvyytenä ja unohdetaan, millainen lahja se on? Itse havahduin taas vaihteeksi asian edessä lukiessani ensimmäisiä Johanneksen kirjeitä. Tässä otteita niistä..

1. Joh. 3:18 Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.

Niin. Teothan on se konkreettisin tapa osoittaa rakkauttaan, sanat vain sitä helinää, joskus vain sitä smalltalkia. Sanoja, jotka eivät tule sydämestä. Se on helpompaa lasketella sanoja toisen perään, mutta teot ovat ne mitkä ratkaisevat (ei, eivät ne sanatkaan silti turhia ole). Konkreettisena esimerkkinä ihan itsellenikin mietin esim. sitä, kun kuljen tuolla jossain ja näen apua tarvitsevan ihmisen ja menen hänen luokseen ja autan. Se on konkreettista toimintaa rakkauden nimissä, rakasta lähimmäistäsi. Ei riitä, että julistan rakastavani lähimmäisiäni, jos en sitä todellisuudessa osoita millään tavalla.

1. Joh. 4:10 Siinä on rakkaus -- ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.

Jumala on kaiken lähtökohta. Ei riitä, että me rakastamme Jumalaa, vaan kaiken lähtökohta on se, että Jumala on rakastanut meitä ensin. Jumala on rakastanut meitä niin paljon, että antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.

1. Joh. 4:11 Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme.

Sepäs se. Oikeastaan olemme sen "velkaa" Jumalalle, kiitoksena Hänen suuresta rakkaudestaan rakastamme toisiamme ja elämme sen pyhän käskyn mukaan. Rakasta lähimmäisiäsi. (vaikka ei se aina ole niin helppoa..) Saman asian kertoo vielä seuraavakin jae:

1. Joh. 4:21 Ja tämä käsky meillä on häneltä, että joka rakastaa Jumalaa, se rakastakoon myös veljeänsä.