Lapsena luin kirjan, joka kertoi Julia-nimisestä tytöstä, hänen arjestaan ja uskon sekä Jumalan läsnäolon päivissä. Parhaiten mieleeni jäi kohta, jossa äiti kertoo Julialle tarinan rukoilemisesta. On kaksi enkeliä, toinen kantaa taivaaseen rukouksia, joissa pyydetään jotain. Toinen enkeleistä kantoi taivaaseen ihmisen kiitosrukouksia. Jälkimmäinen enkeli tuli surulliseksi koska sille ei ollut töitä, ihmiset vain pyysivät koko ajan jotain eivätkä kiittäneet Jumalaa koskaan mistään.

Huomaan itse tekeväni tätä aika ajoin. Unohdan kiittää. Pyydän vain apua murheisiin, apua siihen ja siihen, tahtoisin sitä ja sitä. Maailmassa on kuitenkin niin paljon asioita, joista kiittää, eikä se vie edes kauaa. Voin vaikka kiittää uudesta päivästä elämässäni, auringonpaisteesta, lapsistani, hymyilevästä vastaantulijasta..

Rukous on keskustelua Jumalan kanssa. Kuitenkin se on liian usein hyvin yksipuolista, lataan Jumalan eteen murheeni ja pyydän apua ja helpotusta ja lopetan ennen kuin Jumala saa edes suunvuoroa. En mukamas ehdi pysähtyä ja hiljentyä sen vertaa, että kuuntelisin, mitä Jumalalla on sanottavana minulle.

Ja se itsekeskeisyys kaiken kukkuraksi. Liian usein huomaan ajattelevani vain itseäni. Kyllä, olen väsynyt ja tarvitsisin voimia. Kyllä, lapseni sairastavat taas, anna niiden edes joskus olla hetken aikaa terveinä..koska en enää jaksa. Minä..
Kunnes tajusin tässä vähän aikaa sitten, että Jumala tietää kyllä väsymykseni ja asia on hoidossa, ilman että pidän kamalaa meteliä itsestäni ja vaivoistani. Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka tarvitsevat rukouksiani, miksi en sitä sitten tekisi. Edes pieni rukous bussissa istuessa, suihkussa seistessä, kahvikupin äärellä. Niin pieni, mutta niin suuri asia.

Eilisessä naisten solussa seurakunnassa eräs naisista sanoi haaveilevansa kokonaisesta päivästä rukouksen äärellä. Siinä on ajatusta.