|
||||
 |
|
|||
|
05.03.2007 - 14:20
Sitä ei aina edes osaa kuvitella Jumalan rakkautta, kuinka suurta se oikeastaan onkaan. Otetaankohan sekin välillä liian itsestäänselvyytenä ja unohdetaan, millainen lahja se on? Itse havahduin taas vaihteeksi asian edessä lukiessani ensimmäisiä Johanneksen kirjeitä. Tässä otteita niistä..
1. Joh. 3:18 Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa. Niin. Teothan on se konkreettisin tapa osoittaa rakkauttaan, sanat vain sitä helinää, joskus vain sitä smalltalkia. Sanoja, jotka eivät tule sydämestä. Se on helpompaa lasketella sanoja toisen perään, mutta teot ovat ne mitkä ratkaisevat (ei, eivät ne sanatkaan silti turhia ole). Konkreettisena esimerkkinä ihan itsellenikin mietin esim. sitä, kun kuljen tuolla jossain ja näen apua tarvitsevan ihmisen ja menen hänen luokseen ja autan. Se on konkreettista toimintaa rakkauden nimissä, rakasta lähimmäistäsi. Ei riitä, että julistan rakastavani lähimmäisiäni, jos en sitä todellisuudessa osoita millään tavalla. 1. Joh. 4:10 Siinä on rakkaus -- ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Jumala on kaiken lähtökohta. Ei riitä, että me rakastamme Jumalaa, vaan kaiken lähtökohta on se, että Jumala on rakastanut meitä ensin. Jumala on rakastanut meitä niin paljon, että antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. 1. Joh. 4:11 Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme. Sepäs se. Oikeastaan olemme sen "velkaa" Jumalalle, kiitoksena Hänen suuresta rakkaudestaan rakastamme toisiamme ja elämme sen pyhän käskyn mukaan. Rakasta lähimmäisiäsi. (vaikka ei se aina ole niin helppoa..) Saman asian kertoo vielä seuraavakin jae: 1. Joh. 4:21 Ja tämä käsky meillä on häneltä, että joka rakastaa Jumalaa, se rakastakoon myös veljeänsä. 28.02.2007 - 14:01
Kalevalan historia Muinaissuomalaiset eivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa, joten tarinat siirtyivät seuraaville sukupolville laulujen, loitsujen, taikojen ja runojen avulla, jotka opeteltiin ulkoa. Lapset oppivat ne vanhemmiltaan tai kiertäviltä runonlaulajilta. Jotkut laulut kertoivat tositapahtumista, jotkut kuvitelluista muinaisista sankareista. Jotkut arvelevat monien Kalevalan runojen aiheiden tulleen Lounais-Suomesta, mistä ne olisivat levinneet idemmäs ja pohjoisemmaksi. Kalevalainen runomitta on toistoon perustuva ajatus muistin tueksi, jota käytettiin laajalla alueella. Mitan käyttö alkoi kadota Länsi-Suomessa ja myöhemmin muualla uskonpuhdistuksen jälkeen, kun luterilainen kirkko kielsi laulutradition pakanallisena ja toisaalta kun eurooppalainen painoihin ja riimeihin perustuva runon muotokieli levisi maahan. Agricolan ja myöhempienkin oppineiden mukaan Hämeessä esiintyi vielä 1500-luvulla taitoa sepittää ja esittää pakanuudenaikaisia eli kalevalamittaisia runoja. Vienan Karjalassa perinne säilyi näihin päiviin saakka. Uskonpuhdistus Kalevalan alussa on luomismyytti, jonka mukaan maailma syntyi sotkan munasta. Ilman Immen polvelta sotkan muna putoaa veteen ja särkyy palasiksi. Yläosasta tulee taivas, kuu, aurinko ja tähdet ja alaosasta maankamara. Tällä tavalla hahmottui rakenne, joka vastasi myös kristinuskon lineaarista kuvaa maailmasta, joka luodaan Jumalan toimesta ja joka aikojen lopussa tuhoutuu. Elias Lönnrot, Kalevalan kokoaja valistuneena kristittynä tunsi hyvin Raamatun luomiskertomuksen ja Lönnrotin käsissä esikristilliset myytit järjestettiin lopulta perin kristillisen juonen mukaisesti. Omia mietteitä: - Ennen uskonpuhdistusta Suomikin oli pakanamaa, kansalaisilla oli luonnonjumalia yms. ja uskoivat sankaritaruihin ja myytteihin, koska heillä ei yksinkertaisesti ollut tietoa elävästä Jumalasta. Kukaan ei koskaan ollut kertonut heille, että on olemassa toinenkin mahdollisuus. Kuten nykypäivänä, niin varmasti myös silloinkin se tuttu Joh. 3:16 on tuonut lohtua ja antanut toivoa : Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan poikansa, ettei yksikään joka Häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. -Uskonpuhdistus on oikeastaan ollut lähetystyön ensimmäisiä muotoja (vaikka uskonpuhdistus oli pikemmin kuitenkin valtionkirkon juurruttamista maiden pakanallisten alamaisten keskuuteen kuin varsinaista lähetystyötä), ja pakanauskonnot yritettiin kitkeä kansasta, joskus jopa miekkaan tarttuen. Jo silloin toteutettiin lähetyskäskyä, menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni. (Matt. 28:19). - Onneksi meidän ei tarvitse kehitellä sankaritaruja tai myyttejä elämämme turvaksi, vaan meillä on elävä Jumala turvanamme. Vaikka pidetäänhän suomalaisia edelleenkin pakanakansana, kirkossa käydään jouluna ja pääsiäisenä jos silloinkaan, eikä usko merkitse enää mitään. Elämälle haetaan sisältöä kaikesta muusta. Ura, raha, riippuvuudet... - Tavallaan olemme siis palanneet alkupisteeseen, sillä erotuksella, että uskonpuhdistuksen aikoihin ihmiset eivät olleet koskaan kuulleet Kristinuskosta ja alun epäileväisyyden jälkeen he ottivat uuden uskon vastaan avosylin ja myytit yms. unohdettiin vähitellen. Nyt ihmisillä on tietoa, mutta he valitsevat silti elämän ilman Jumalaa. -Meillä on hallussamme elämän sana, meidän tehtävämme on antaa muillekin ihmisille mahdollisuus tutustua siihen, levittää ilosanomaa. Lähetyskenttä levittäytyy ihan ympärillämme, älkäämme jättäkö käyttämättä Jumalan meille antamia mahdollisuuksia. (Rick Warren) -Meidän tulee välittää uskosta osattomista, koska Jumalakin välittää. Rakkaus ei jätä valinnanvaraa. (Rick Warren) -Niin kauan kuin tunnet yhdenkin ihmisen, joka ei tunne Kristusta, sinun on jatkettava hänen puolestaan rukoilemista, hänen palvelemistaan rakkaudessa ja hyvän uutisen kertomista. (Rick Warren) - Ehkä pitkä matka Kalevalasta lähetystyöhön... ;o) 09.10.2006 - 17:24
Olen ottanut tavakseni pitää joka-aamuisen hartauden yksin aamupalani aikana. Lapset ovat siinä vaiheessa jo syöneet ja ovat omissa puuhissaan, minulla on hyvää aikaa keskittyä hetkeksi aikaa täydelisesti keskusteluun Jumalan kanssa ennen päivän hulinoita. Olen lukenut Uutta Testamenttia läpi ja nyt vuorossa on ollut Paavalin kirje Korinttolaisille.
1. Kor. 6:19-20. Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat? Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne. Onko mitään niin suurta luottamusta kuin se, että Jumala on tehnyt meistä Pyhän Hengen temppeleitä, Hän on antanut meille Pyhän Hengen lahjaksi! Se on ihana muistaa! Olemme antaneet koko elämämme Jumalalle, emme ole itsemme omia, vaan Jumalan lapsia. Liian usein huomaan yrittäväni hallita elämääni ja asioitani omin voimin, tahdon jaksaa yksin ja kantaa huoleni omilla harteillani. Olen kuitenkin antanut elämäni kokonaan Jumalalle, miksen siis anna myös huoliani hänen kannettavakseen? Jumala tahtoo olla meidän vierellämme joka hetki ja olla tukena jokaisen hengenvetommekin aikana. Jeesuksen veri vuodatettiin meidän syntiemme vuoksi, se on ollut kallis hinta meidän vuoksemme. On ihana ajatella sitä, että olemme jokainen niin arvokkaita Jumalan silmissä, että Hän on meistä jokaisen ostanut kalliilla hinnalla. Vähintä mitä voimme tehdä vastapalvelukseksi on kirkastaa Jumala ruumiissamme. Tämä on ihana kohta Raamatussa, kuten moni muukin. Niin monta kertaa tunnen itseni niin vähäpätöiseksi ja epäonnistuneeksi, tunnen etten ole saanut mitään aikaan. Kuitenkin Jumala on katsonut minut, jokaisen Häneen uskovan niin kallisarvoiseksi, että on tehnyt meistä Pyhän Hengen temppeleitä, minulla on siis suuri tehtävä, jota en vain meinaa aina muistaa. Olen myös pohtinut paljon avioliittoani ja kysynyt Jumalalta, miksi minä tein sen mutkan maailmaan ja löysin aviomieheni sieltä. Miksi en saanut helpompaa tietä ja mennä naimisiin jo uskovan miehen kanssa. Arki on välillä raskasta ei-uskovan miehen kanssa ja olen monesti valittanut kohtaloani Jumalalle, tahtoisin päästä helpommalla. Tänään aamulla sitten Pyhä Henki antoi minulle sellaista lohdutusta Sanan kautta, jota en ole kokenut hetkeen aikaan. 1 Kor. 7:13-14 13 Ja jos uskovalla naisella on aviomies, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, vaimon ei pidä jättää miestään. Mies, joka ei usko, on uskovan vaimonsa pyhittämä, ja vaimo, joka ei usko, on uskovan miehensä pyhittämä. Muutenhan teidän lapsenne olisivat epäpuhtaita; nyt he kuitenkin ovat pyhiä. Itkin teekuppini ääressä pitkään, tiesin etten ole yksin. Vaikka tämä tilanne on välillä hyvinkin raskas, tiedän että Jumala tekee työtään joka hetki, myös minun kauttani. Ei se tapahdu silmänräpäyksessä ja meillä tulee olemaan vielä vaikeita aikoja edessämme, mutta vielä jonain päivänä ylistämme mieheni kanssa yhdessä Jumalaa! Tärkeintä tässä tilanteessa on vain rukoilla kärsivällisesti ja luottaa Jumalaan! Sitä tahdon todellakin tehdä! Kuten Room. 12:12 sanookin, 12 Olkaa toivossa iloiset, ahdistuksessa kärsivälliset, rukouksessa kestävät. Sitä tahdon yritää todellakin. Rukouksessa kestävä, sitä tarvitaan. 27.09.2006 - 13:42
Tänään oli taas äiti-lapsi -piiri ja on se vain joka kerran jälkeen yhtä ihanaa tavata muita kaltaisiani äitejä ja jutella sekä äitiydestä että ennen kaikkea uskon asioista. Käymme läpi Rick Warrenin kirjaa, tavoitteena elämä ja se vaikuttaa niin ihanalle kirjalle että on pakko ostaa se myös omaksi. Tämän päivän aiheena oli se, että me emme ole maailman napa, eikä kaikki asiat pyörikään meidän ympärillämme, vaan Jumala on se joka on kaiken keskipiste ja me toimimme ja olemme täällä vain Hänen armostansa. Kuinka usein sitä onkaan niin omanapainen ja luulee pystyvänsä kaikkeen yksin, omin voimin. Vaikka se kuulostaa niin helpolta, niin minulle ainakin on hyvin vaikeaa jättää kaikki asiat Herran haltuun, vaikka tiedän hänen tahtovan vain parasta minulle, pitävän minusta huolta joka hetki.
Olen edelleen Roomalaiskirjeen kimpussa, olen lukenut jokaisen luvun kahteen tai kolmeenkin kertaan ennen eteenpäin siirtymistä. Palaan taaksepäin vähän väliä ja luen uudestaan ja uudestaan. 12 luku on se, joka puhutteli eniten, ja puhuttelee edelleen. 11 Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. 12 Olkaa toivossa iloiset, ahdistuksessa kärsivälliset, rukouksessa kestävät. 14 Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko. Jakeessa 11, palakoon teissä hengen tuli! Tahtoisin sen palavan minussa vieläkin voimakkaammin. Kuinka osaisin palvella Jumalaa joka hetki yhtä palavasti ja intensiivisesti. En tahdo sen olevan vain muutama hetki päivässä vaan kokoaikaista tekemistä, kuten hengittäminen. Älkää olko velttoja! Kuinka usein siihenkin syyllistyy. Jae 12 on aivan ihana ohjenuora, varsinkin nyt kun on ollut hyvin vaikeitakin aikoja pidemmän aikaa. Olkaa rukouksessa kestävät, se on se perusjuttu, mikä pitäisi muistaa. Ja jae 14. Se kuulostaa niin helpolta, mutta käytännössä se ei olekaan niin helppoa kuin toivoisi. Kun on ihmisiä, jotka ovat loukanneet minua hyvin paljon ja olen heille vihainen, on hyvin vaikea nöyrtyä ja rukoilla heidän puolestaan, pyytää heille siunausta, vaikka toisenlaisten asioiden pyytäminen kuulostaisi niin paljon mukavammalle. Se on se nöyrtyminen. Se on vain niin ihana muistaa, että minunkin elämäni on Jonkun suuremman käsissä, mikä voisi olla sen turvallisempaa ja lohduttavampaa! Ja loppuun linkkivinkkinä meidän Jumala Voi! -kampanja sekä hengellinen keskustelu- ja rukousyhteisö. 31.08.2006 - 13:21
Mitä tähän voi enää lisätä? Onko ihanampaa, kuin muistaa että Jumala on meidän vierellämme joka hetki. Kun tulee koettelemuksia ja vastoinkäymisiä, tietää ettei kuitenkaan ole yksin sen kaiken keskellä vaan voi luottaa Jumalan rakkauteen, joka auttaa jaksamaan. Onko ihanampaa, kuin muistaa olevansa osa Jumalan suurta suunnitelmaa. Olla se henkilö, jonka jokainen askel on Jumalan tiedossa ja jokainen kyynel, jonka vuodatan on merkittynä Jumalan muistiin. Toinen tämänhetkinen suosikki Raamatunkohta on Roomalaiskirje 5.3 Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, 4 kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. 5 Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen. Tämä on se jatkumo, jota tällä hetkellä muistelen mielessäni monta kertaa päivässä. Tätä kohtaa luen useamman kertaa päivässä ja maistelen sanoja suussani. Kuinka lohdullista tämä kohta Raamatusta on muistaa kun on vaikeaa! Muutenkin olen tässä viime aikoina paininut Roomalaiskirjeen parissa, koska se on ollut lukuvuorossa (aloitin Uudesta Testamentista ja sen läpi luettuani siirryn Vanhaan Testamenttiin) ja sen lukeminen on myös tuntunut hurjan raskaalta. Kohta kohdalta se vain on alkanut aukeamaan ja olen löytänyt ne siemenet sieltä, mitä olen tarvinnut. Sieltä olen löytänyt suurimmat viisaudet ja lohdutuksen sanat, kun olen sitä tarvinnut. Siihen tarvitsin vain keskittymistä ja asiaan paneutumista, Pyhä Henki alkoi avaamaan noita kohtia minulle vasta kun näytin todella tahtovani sitä.. 03.07.2006 - 14:05
Tulen kai hieman jälkijunassa =D mutta tässä omia mietteitäni, vastaväite ;o) Heidin kirjoitukseen.
Jotain taustaa omasta tilanteestani tähän alkuun vielä. Olen syntynyt uskovaiseen perheeseen, uskovaisten vanhempien keskimmäiseksi lapseksi. Pienestä pitäen totuin kokouksissa käyntiin, rukoileminen ja Raamattu olivat osa päivää siinä missä aamupala ja muutkin. Vanhempani kuuluivat aikoinaan vankilalauluryhmään ja he kiertelivät lauluyhtyeen kanssa ympäri Suomea seurakunnissa ja vankiloissa laulamassa, me kuljimme paljon mukana (no, ne vankilat jäivät väliin sattuneista syistä..) ja totuimme siihen. Teini-iässä aloin vieraantumaan uskosta ja maailma veti puoleensa, vaikka rukoileminen oli mukana siltikin, Jumala oli kuitenkin hyvin kaukana. Nyt vuosi sitten löysin Jumalan uudestaan elämääni. Vasta vaikea synnytyksen jälkeinen masennus sai minut ymmärtämään mitä kaipaan elämääni. Ei auttanut meditointi tai muutkaan, vasta Raamatun avatessani tiesin, mitä olin kaivannut jo pitkään elämääni. Vasta sitten ymmärsin, että vain Jumala voi parantaa haavat sisältäni ja saada elämäni eheäksi. Tuon vuoden aikana menimme myös mieheni kanssa naimisiin, kaksi lasta meille syntyi jo ennen avioliittoa. Jos olisin ollut uskossa koko tämän ajan, olisin luultavimmin löytänyt itselleni myös uskovan miehen, tässä tilanteessa olisin varmasti hankkinut lapsetkin vasta naimisiin menon jälkeen. Mutta näin ei tapahtunut. Monta kertaa olen miettinyt, että oliko virhe mennä naimisiin miehen kanssa, joka ei ole uskossa. Miehen, jonka vanhemmat ovat niin uskontokielteisiä kuin mahdollista. Miksi minun piti tehdä mutka maailmaan ennen kuin pääsin entistä lähemmäksi Jumalaa? Mikään asia maailmassa ei tapahdu Jumalan tietämättä. Hän on selvillä jokaisesta pienimmästäkin yksityiskohdasta jokaisen meidän elämässä. Mitään ei tapahdu ilman hänen suostumustaan. Niin monta kertaa kun olen itkenyt Jumalan edessä tilannettani, olen naimisissa ei-uskovaisen miehen kanssa, kuinka raskasta se välillä on. Olen vain saanut niin suuren rauhan, että tiedän tämä avioliitto on saanut Jumalan siunauksen jo paljon ennen alttarille polvistumista, ehkä se oli kirjoitettuna Jumalan muistikirjaan hyvin kauan aikaisemmin. Uskon siis hyvin vahvasti siihen, että Jumala on tahtonut näin tapahtuvan. Jumala tiesi ehkä sisäisen uskoni olevan niin vahvan, että uskalsi päästää minut piipahtamassa maailman humussa, koska tiesi että kaipaisin vielä kerran takaisin Hänen luokseen. Ehkä se siis oli Jumalan tahto myös, että löysin ei-uskovan miehen, jota rakastan aivan valtavasi, jonka kanssa tahdon elää koko loppuelämäni. Ehkä hän ei olisi koskaan kuullutkaan uskonasioista, jos ei olisi kohdannut minua. Tiedän, että vielä joku päivä ylistämme Jumalaa koko perheen voimin, siitä Jumala antoi minulle näyn naistenpäivillä toukokuussa. Uskallan siis väittää, että ei ole yksiselitteistä vastausta uskovaisen ja ei-uskovaisen yhdistelmälle, avioliitolle. Meillä on kuitenkin Jumala, joka tahtoo lapsilleen vain parasta. Meillä on Jumala, joka tahtoo meidän keskustelevan hänen kanssaan, kuuntelevan myös mitä Hänellä on asiaa. Jos siis uskovainen kohtaa ei-uskovaisen vastakkaista sukupuolta olevan henkilön, jonka arvot ovat samanlaiset, ja joka tuntuisi kaikin puolin sopivalta. Siinä vaiheessa vain puhuu Jumalalle ja pyytää neuvoa. Edelleenkään Jumala ei ole diktaattori, joka pakottaisi meitä mihinkään, vaan Hän on antanut meille mahdollisuuden päättää asioistamme, mutta Hän kuitenkin esittää oman mielipiteensä asiasta, tavalla tai toisella. Hän voi näyttää tälläisessä tilanteessa myös vihreää valoa ja näyttää sen myös selvästi jos niikseen tulee. Me ihmiset olemme kaikki erilaisia ja Jumala tietää sen, hänellä on meille jokaiselle myös erilaiset suunnitelmat. Ei ole olemassa yksiselitteistä kaavamaista vastausta kysymyksiin, vaan Jumala käsittelee asiat tapauskohtaisesti. Kun kulkee eteenpäin Jumalan johdatuksessa ja keskustelee Hänen kanssaan asioista saa paljon vastauksia elämälleen. Jumala puhuu meille kyllä jos vaivautuisimme kuuntelemaan Häntä useammin. "Rupesin miettimään sitä kun monesti vertaan parisuhdetta kolmioon. Eli kolmion kahdessa kärjessä on ihmiset ja yhdessä Jumala. Ja kun kaksi ihmistä kasvaa lähemmäs Jumalaa niin ne samalla kasvaa lähemmäs toisiaan. Miten käy silloin kun eikkari ja uskova seurustelevat? Toinen kasvaa lähemmäs Jumalaa (jos kasvaa) ja toinen ties mihin suuntaan. Silloin ei mielestäni homma mene oikein." Kommentoisin vielä tätä Heidin ajatusta hieman. Ajatus on kaunis ja varmasti totta, tuo alkupuoli meinaan. Mutta eikö tuoholle lopullekin ole looginen selitys. Uskova kasvaa lähemmäs Jumalaa ja jos toinen on siinä vierellä saa hänkin osansa, halusi tai ei. Puolisonsa elämän kautta hän näkee Jumalan läsnäolon ja vaikutuksen toisen elämässä ja hän alkaa sisimmässään miettimään asioita. Näin ollen kolmio toimii edelleenkin, uskova puoliso vetää hiljalleen ei-uskovaa puolisoa myös lähemmäksi Jumalaa.. 13.06.2006 - 12:55
On se vain ihanaa, kun ei tarvitse olla yksin omien ongelmiensa kanssa, vaan vierellä seisoo aina joku suurempi, joka tahtoo parasta vain minulle. Vasta viime aikoina sitä on oikeasti alkanut ymmärtää, että elämä uskovana ei tarkoita todellakaan helppoa elämää. Kyllä se vihollinen yrittää kaikin voimin saada meitä pois Jumalan läheisyydestä.
Rakastan kirjoittamista ja tahtoisin tehdä sitä työkseni sitten joskus vielä, tahtoisin myös pyhittää taitoni Jumalan käyttöön jos näin on tarkoitettu. Kun pelkkä pöytälaatikkoon kirjoittaminen ei enää riitä, vaan tahtoisi jotain enemmän. Jumala Voi –tapahtuma, siinä vasta loistava tapa lähestyä ihmisiä, ajattelin kuullessani syksyn suurtempauksesta täällä Espoossa ja Kirkkonummella. Olisipa hienoa päästä mukaan toimintaan, tuoda Jumalaa taas hieman lähemmäksi ihmisiä. Kunpa voisin konkreettisesti olla omalla panoksellani kertomassa muille Jumalan rakkaudesta. Listaa selatessani mietin kuumeisesti, mihin tiimiin sopisin ja aloin olla jo epätoivoinen, ehkä minun ei ollutkaan tarkoitus olla toiminnassa mukana. Kunnes ymmärsin, että Jumala kyllä tahtoo meidän jokaisen tekevän työtä hänen kunniakseen, minä siis sovin johonkin tiimiin juuri tällaisena kuin olen. Taidetiimi löytyi ja tunsin sen olevan juuri oikea paikka minulle. Mutta kynnys taidetiimiin liittymiseen oli suuri. Vielä puoli tuntia ennen ensimmäistä tapaamista ajattelin perua koko homman. Kuvittelin muiden olevan paljon opiskelleita ammattilaisia, Suuria Taitelijoita. Pelkäsin että minulle sanotaan etten sovi joukkoon. Olen kirjoittanut koko pienen ikäni. Syvimmät tunteeni ja mietteeni olen kirjannut paperille runon muotoon, novellit ovat olleet oiva tapa käsitellä asioita omasta elämästäni, saada niistä jotain selkoa. Nyt tultuani uudelleen uskoon, olen myös löytänyt oman tapani ylistää Jumalaa, tehdä työtä hänen hyväkseen. Tekstini ovat siis edelleen pöytälaatikossa (tietokoneen kovalevyllä näin nykyaikana) ja olen täysin harrastelijakirjoittaja, en edes kuvittele olevani suuri runoilija tai kirjailija. Suuri unelmani olisi saada tekstejäni vielä joskus julkaistuksi, jos Jumala niin on nähnyt parhaaksi. Jumala on antanut minulle taidon ja palon kirjoittaa, ilman Hänen armoansa en kirjoittaisi riviäkään. Näin ollen minulle on luonnollista pyytää Jumalalta johdatusta tässäkin asiassa ja pyhittää luovuuteni Hänen käyttöönsä. Jos yksikin runoni tai novellini saa ihmiset ajattelemaan asioita ja kaipaamaan Jumalan läheisyyttä, on minun tehtäväni taidetiimissä onnistunut. Mutta näin Jumala siis johdatti taas kerran. Olen järjestämässä taidetapahtumaa, jonka avulla saamme ihmisiä tulemaan paikalle, ehkä taiteen avulla Jumala alkaa puhumaan myös heille. En tiedä, mitä tuo tapahtuma taas poikii minulle, mutta luotan Jumalan tahtoon ja tiedän että hänellä on hyvät suunnitelmat myös minua varten. 21.04.2006 - 15:23
Lapsena luin kirjan, joka kertoi Julia-nimisestä tytöstä, hänen arjestaan ja uskon sekä Jumalan läsnäolon päivissä. Parhaiten mieleeni jäi kohta, jossa äiti kertoo Julialle tarinan rukoilemisesta. On kaksi enkeliä, toinen kantaa taivaaseen rukouksia, joissa pyydetään jotain. Toinen enkeleistä kantoi taivaaseen ihmisen kiitosrukouksia. Jälkimmäinen enkeli tuli surulliseksi koska sille ei ollut töitä, ihmiset vain pyysivät koko ajan jotain eivätkä kiittäneet Jumalaa koskaan mistään.
Huomaan itse tekeväni tätä aika ajoin. Unohdan kiittää. Pyydän vain apua murheisiin, apua siihen ja siihen, tahtoisin sitä ja sitä. Maailmassa on kuitenkin niin paljon asioita, joista kiittää, eikä se vie edes kauaa. Voin vaikka kiittää uudesta päivästä elämässäni, auringonpaisteesta, lapsistani, hymyilevästä vastaantulijasta.. Rukous on keskustelua Jumalan kanssa. Kuitenkin se on liian usein hyvin yksipuolista, lataan Jumalan eteen murheeni ja pyydän apua ja helpotusta ja lopetan ennen kuin Jumala saa edes suunvuoroa. En mukamas ehdi pysähtyä ja hiljentyä sen vertaa, että kuuntelisin, mitä Jumalalla on sanottavana minulle. Ja se itsekeskeisyys kaiken kukkuraksi. Liian usein huomaan ajattelevani vain itseäni. Kyllä, olen väsynyt ja tarvitsisin voimia. Kyllä, lapseni sairastavat taas, anna niiden edes joskus olla hetken aikaa terveinä..koska en enää jaksa. Minä.. Kunnes tajusin tässä vähän aikaa sitten, että Jumala tietää kyllä väsymykseni ja asia on hoidossa, ilman että pidän kamalaa meteliä itsestäni ja vaivoistani. Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka tarvitsevat rukouksiani, miksi en sitä sitten tekisi. Edes pieni rukous bussissa istuessa, suihkussa seistessä, kahvikupin äärellä. Niin pieni, mutta niin suuri asia. Eilisessä naisten solussa seurakunnassa eräs naisista sanoi haaveilevansa kokonaisesta päivästä rukouksen äärellä. Siinä on ajatusta. 18.04.2006 - 14:00
Luuk 6:31 Ja niinkuin te tahdotte ihmisten teille tekevän, niin tehkää tekin heille.
Tässä on ollut opettelemista ja on edelleen. Miksei sitä muista koskaan. Miksi aina syyllistyy puhumaan toisista pahaa, juoruamaan ja panettelemaan selän takana. Varsinkaan kun tiedän, etten haluaisi sitä minullekaan tekevän. Voisinkohan joskus pitää pahat ajatukseni vain omana tietonani? Luuk 6:42 Kuinka saatat sanoa veljellesi: 'Veljeni, annas, minä otan pois rikan, joka on silmässäsi', sinä, joka et näe malkaa omassa silmässäsi? Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, sitten sinä näet ottaa pois rikan, joka on veljesi silmässä. Yksi huonommista puolistani on se, että löydän jokaisesta ihmisestä ensimmäisenä ne huonot puolet, sen missä he mielestäni tekevät virheitä. Tunnen itseni tällöin ehkä paremmaksi äidiksi, vaimoksi, tyttäreksi, kirjoittajaksi, jne. Tahtoisin oppia huomaamaan ihmisten hyvät puolet, keskittyä niihin. Tahtoisin oppia unohtamaan virheiden tarkastelun, oman egon pönkittämisen toisten kustannuksella. Luukkaan evankeliumin kuudetta lukua olen lukenut tässä monena päivänä, tiedän että minulla on paljon opittavaa. Onneksi ihmiset pystyvät muuttumaan. 11.04.2006 - 17:52
Kyllä on seurakunnalla ja seurakunnalla eroa, täytyy sanoa.
Olen käynyt lasten kanssa tuossa luterilaisen seurakunnan perhekerhossa. Lasten kanssa pieni hartaus, jonka aikana äidit juttelevat keskenään ties mistä, lapset yrittävät epätoivoisesti kuulla jotain, ainakin meidän lapset. Hartauden jälkeen lapset jäävät leikkimään ja äidit siirtyvät toiseen huoneeseen kahvikupposten ääreen. Äideillä on omat kuppikuntansa, mihin ei uutena äitinä ole asiaa, istun siis yksin kuppini ääressä. Mistä sitten puhumme, kaikesta mahdollisesta, mutta uskoon ja siihen liittyviin asioihin ei viitata sanallakaan. Vaikka kuinka koko kerho on seurakunnan järjestämä. Löysin kaupungin helluntaiseurakunnan ja sieltä äiti-lapsipiirin. Astuin ovesta sisään ja jokainen äiti siellä tervehti ja toivotteli tervetulleeksi. Tuntui, että olin oikeasti tervetullut mukaan ja asioistani oltiin kiinnostuneita. Ensin kahvit yhdessä lasten kanssa, sitten lapset yhden tai kahden aikuisen kanssa leikkihuoneeseen. Muut äidit istuvat kahvikupposten ääressä ja siirrytään päivän aiheeseen, Raamatun naiset. Vetäjä alusti ensin keskustelun ja sen jälkeen jutustelua aiheen tiimoilta. Tämän jälkeen siunattiin vielä toinen toisemme ja rukoilimme yhdessä. Kummassa viihdyin paremmin, ei epäilystäkään. Jälkimmäinen vei voiton 1-0. Eikö Luterilaisen kirkon tehtävä ole antaa hengellistä kasvatusta, missä se on? 30.03.2006 - 15:10
Tarvitsin paikan pohtiakseni uskonelämääni, suhdettani Jumalaan ja ajatuksiani. Kommentit tervetulleita.
Sivupohjan löysin Tiialta. |
||||
